Pienten lasten välisestä kiusaamisesta ja sen ehkäisystä




Kiva kaveri vai kelju kaveri?,

kysyttiin Ylen jutussa jokin aika sitten. Jutussa pohdittiin kiusaamista, mutta ei koulu- tai edes aikuisten harrastamaa työpaikkakiusaamista. Se käsitteli pienten lasten välistä, päiväkodeissa tapahtuvaa kiusaamista.

Koulukiusaaminen on viime vuosien aikana herättänyt laajalti huolta ja keskustelua. Koulu on lain mukaan velvoitettu puuttumaan koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen, mutta päiväkodeilla vastaavaa lakiin pohjaavaa velvoitetta ei edelleenkään ole.

Ylen haastattelema varhaiskasvatuksen tutkija Laura Repo (Yle 28.2.14) näkee lain puuttumisen suurena epäkohtana varhaiskasvatuslaissa, mutta ei vain päiväkotilasten vaan myös koulukiusaamisen ehkäisemisen näkökulmasta. Hänen mukaansa jämäkkä ote pienten lasten kiusaamiseen voisi vähentää koulukiusaamista tulevaisuudessa.

Repo toteaa, että päiväkoti-ikäisten välinen kiusaaminen näyttäytyy hyvin samanlaisena kuin koulukiusaaminen, mutta tietoisuuden tasossa ja kiusaamisen järjestelmällisyydessä on eroavaisuuksia. Tämä johtuu tietysti iästä; päiväkoti-ikäinen lapsi ei ymmärrä tekojensa seurauksia samalla tavoin kuin vanhemmat lapset.

Mikä tärkeintä, aiheesta toteutetut tutkimukset ovat osoittaneet, ettei pieni lapsi osaa synnynnäisesti kiusata, vaan tapa opitaan toisilta. Tämän vuoksi olisikin todella tärkeää, että uusi varhaiskasvatuslaki ottaisi kantaa myös päiväkodeissa tapahtuvaan kiusaamiseen ja auttaisi luomaan päiväkotien henkilökunnalle puitteet sille että kiusaamiseen halutaan, osataan ja pystytään puuttumaan heti, kun se huomataan. Keinoiksi on ehdotettu esimerkiksi laadukasta varhaispedagogiikkaa sekä aikuisten aktiivisempaa mukanaoloa tilanteissa, joissa kiusaamista yleisimmin tapahtuu.

Puhuttaessa lasten varhaiskasvatuksesta ei tietenkään pitäisi jäädä tuijottamaan liiaksi pelkkään varhaiskasvatuksen viralliseen, ammatilliseen puoleen. Jos perusasioita ei ole opetettu kotona, on pätevinkin varhaiskasvattaja aika avuton. Jokainen vanhempi tietää, että lapset ottavat muista mallia, kokeilevat erilaisia asioita ja seuraavat samalla tarkasti, miten käytökseen reagoidaan. Pikkulapsi ei yksinkertaisesti osaa järkeillä tekojaan ja niiden seurauksia tai ymmärtää, millainen käytös on väärin, ellei näitä asioita hänelle opeteta.

Jos vain käännämme selän ja annamme olla, kuinka lapsemme oppisivat yhtään mitään? Vaikka harva meistä voittaisi Vuoden kasvattaja- palkintoa ja täydellisiä vanhempia löytyy vain 1950- luvun amerikkalaisista tv-sarjoista, onneksi voimme ainakin tarttua tunnistettuihin ongelmiin ja pyrkiä parhaamme mukaan korjaamaan niitä.

Uskon (ja tiedän kokemuksesta) että jokaisen itse kiusatuksi tulleen vanhemman suurimpia pelkoja on historian toistuminen oman lapsen kohdalla. Uskaltaisin väittää, että jokainen meistä vanhemmista tekisi ilomielin kaiken mahdollisen jottei omaa lasta kiusattaisi, tai jotta oma lapsi ei kiusaisi.

Voidaanko kiusaaminen saada loppumaan lainmuutoksilla? Ei kukaan meistä varmastikaan niin kuvittele. Ei se lakeja säätämällä ole loppunut kouluissa eikä edes aikuisten hiekkalaatikoilla, joten kuinka sitten päiväkodeissa. Mutta jos lain avulla saataisiin nostettua asia pöydälle ja meidät aikuiset kantamaan vastuumme kiusaamistilanteissa ja päiväkodeissa tapahtuvaa kiusaamista saataisiin näin vähennettyä, voisiko se vähentää myös myöhemmin koulukiusaamista ja kuka tietää, aikanaan työpaikkakiusamista?

Kirjoittaja on Anna Kaivosoja, Lapen hallituksen jäsen, jäsensihteeri, koulutukseltaan VTM ja pienen lapsen äiti.